Lasse

Ryhdyin jo kirjoittamaan eräänlaista viikkoraporttia päätyneestä. Kolme harjoitusottelua, scouttausretki ja normitreenit ovat kuitenkin paketti, jotka tarvitsevat pureskelua. Siksipä pureskelen.

Mutta siksi kuuluisaksi täytejorinaksi tarina Lassesta. Poimittuna virallisesta Mitä sä Joriset? -Ask-profiilista (@Jorisen).

Kerro tarina miksi salibandy on niin hienoa? Justus Lepistö

Lasse rojahtaa sohvalle. Kuuluu pitkä, puhallus. Hyvä, että mutsi kuulee. Jonkun on saatava osa hermoille käyneestä koulupäivästä. Lasse hoitaa kyllä kouluhommansa, ei siinä mitään. Joskus vain pitkät päivät tuntuvat entistäkin pidemmiltä, yhtälönratkaisut raastavat otsalohkoa, ruotsin sanajärjestykset kaikkine käänteisyyksineen koettelevat sietokykyä ja opettajat, ne mukavimmakin, tuntuvat olevan olemassa vain väsyttääkseen Lassen ja kaltaisensa.

Äiti huikkaa keittiöstä, että muistaahan Lasse laittaa varusteensa valmiiksi. Tänään on treenit ja vieläpä aikaistetut sellaiset. Jotain tekemistä valmentajan tyttären vanhempainillan kanssa. Syytä olisi syödä ja tehdä läksyt, jottei nekin jäisi taas myöhäiseen iltaan.

Lasse puuskahtaa ja puristaa silmänsä kiinni. Treenit. Juurihan sellaiset oli. Tänään ei millään jaksaisi, pää on jo nyt ylilastattu. Väsymykseen rasitettu kroppa tästä nyt vielä puuttuukaan.

Lasse kaivaa puhelimensa taskusta ja naputtelee joukkueen ryhmäkeskustelun auki. Kuin varmistaakseen, että muutki jakavat tämän saman tunteen. Viestejä on jo useita. Porukka heittää naurunsekaista juttua koulupäivästä, Iiron matikan maikan persvako oli järkyttänyt farkkujen helmasta tämän nojautuessa auttamaan Severiä tehtävissä. Asiasta oli kuvatodisteita. Tärkeintä kaikille oli kuitenkin, että kohta nähtäisiin taas treeneissä. Se pelastaa taas päivän.

Lassen mieli kirkastuu ja hän vastaa matikan maikan ikuistettuun vakoon hymiösarjalla. Ponkaistuaan pystyyn hän katsoo varustekassinsa kuntoon. Tuliterä Oxdog saa tänään ensikasteensa. Lasse pyörittelee mailaa käsissään ja on tyytyväinen sen tuntumaan. Kuin huippuviulisti instrumenttinsa, hän pakkaa uuden mailan erityisen huolellisesti kassiin. Kaivettuaan koulukirjat repusta hän astelee keittiöön ja istuutuu äidin valmiiksi laittamien voileipien ääreen. Muruset varisevat kirjojen sivuille Lassen ahertassa ruotsin kielioppitehtävien parissa.

Kuin taikaiskusta oli pelikassin pakkaaminen valanut Lasseen uutta voimaa. Kohta hän näkisi liudan tärkeimpiään, jätkiä, jotka hehkuttivat tätä jälleennäkemistä parin päivän sisään, kuin ainutlaatuista stadionkonserttia. Kaikella lämmöllä joukkue sai jo ennen kokoontumistaan toistensa mielet kohotettua, voimavarat uudistettua. Pian paineltaisiin mukavuusalueen tuolla puolen, toinen toisistaan voimaa saavina niin liiketaitoharjoitteissa kuin reikäpallon perässä.

Tämä on se kausi, jolloin joukkue ja kaikki sen jäsenet kokevat huuman, tunteitten kirjon, ilot ja pettymykset, jälleen uudella tavalla. Kokeneempina, mutta aina pikkupoikamainen into ja pilke silmissään. Nyt haastetaan isompien kaupunkien joukkueet tinkimättömällä joukkuehengellä, halulla kehittyä joukkueena ja yksilöinä. Valmentajat ja muut taustajoukot pumppaavat uutta energiaa ja näkemystä joukkueen toimintaan - ja saavat sitä myös pelaajilta takaisin. Arvostus ja intohimo on yhteistä.

Lasse havahtuu. Ajatus karkasi. Lasse hymyilee leveästi. Siksi juuri rakastan salibandya.

Parempia tarinoita odotellessa.

- Jorgos